Nimimerkin takaa - Rehellisen pelkurin tunnustuksia

Kirjoitan nimimerkin takaa, koska rehellisyys maksaa ja minä en halua maksaa sitä hintaa kasvotusten. Olen pelkuri, kyllä, mutta rehellinen pelkuri. Sellainen, joka ei jaksa selittää ilmeitään kahvipöydässä, mutta jaksaa kirjoittaa siitä, miksi yhteiskunta on kuin yksi iso liikenneympyrä. Kaikki pyörivät ympäriinsä, kukaan ei tiedä kuka menee ensin ja lopulta kaikkia vituttaa.

Tämän ei ole tarkoitus ei ole olla mikään pehmustettu mielipidekammio, mutta en täällä myöskään öyhötä turhasta. Usein vain alkaa vituttaa niin syvästi, että se vaatii oman alustansa. Ja tässä se nyt on.

Yhteiskunnassamme on vaan niin paljon asioita, jotka ottaa suuresti aivoon. Ei siksi, että olisin erityisen katkera tai elämää vihaava, vaan siksi, että typeryys on niin systemaattista, että siitä voisi tehdä Excelin. Ja minä vihaan Exceliä, koska se ei ymmärrä koskaan rivien välistä. Täällä puhutaan asioista, jotka ärsyttävät, suututtavat, ja saavat silmäkulman nykimään. Mutta ei huvin vuoksi, vaan siksi, että ne ansaitsevat tulla sanotuiksi.

En ole täällä tarjoamassa ratkaisua, enkä varsinkaan mukavaa loppusoittoa. Joskus teksti päättyy kuin katkennut ajatuksenjuoksu ja se on ihan fine. Jos sinäkin olet joskus huokaissut 'ei helvetti' tämän maailman äärellä, on tämä sinulle.

Anonyymius ei ole suojamuuri vaan megafoni. Se antaa minulle vapauden sanoa sen, mitä moni ajattelee mutta ei kehtaa sanoa ääneen. Ja jos joku suuttuu, on se hyvä. Silloin se tarkoittaa jotakin.

Kirjoitan fiiliksellä, en oppikirjalla. Sanajärjestys saattaa seikkailla ja pilkut elävät omaa elämäänsä, mutta ajatus pysyy kyydissä (yleensä).

Tämä ei ole kieliopin juhlasali, vaan paikka, jossa rehellisyys menee muodon edelle. Tämä ei ole blogi. Tämä on huokaus, joka muuttui sanoiksi.

 

Onko rehellinen puhe enää sallittua?

Tuntuu, että tänä päivänä pitää pureskella joka sana kolme kertaa ennen kuin sen uskaltaa sanoa ääneen Ei siksi, että yrittäisi olla kohtelias, vaan siksi, että pelkää, kuka suuttuu. Yksi väärä sana, yksi väärä sävy, yksi väärä mielipide ja booom, olet joko vihapuhuja, besserwisser, tai joku ongelmainen tyyppi, jolla on väärä ajattelutapa.

Ja mikä pahinta? Monet ovat jo oppineet pitämään turpansa kiinni. Ei siksi, että heillä ei olisi mitään sanottavaa, vaan koska he tietävät, että rehellisyys maksaa. Työpaikalla se voi maksaa paikan. Somessa se voi maksaa maineen. Ystäväpiirissä se voi maksaa kutsun juhliin.

Nyt eletään aikaa, jossa totuutta saa sanoa vain, jos se on kauniisti paketoitu ja poliittisesti hyväksytty.
Kaiken pitää olla siloteltua, varovaista, hajutonta ja mautonta.
Sano mitä tahansa, kunhan se ei ärsytä ketään. No arvaa mitä? Elämä on ärsyttävää.
Yhteiskunta on täynnä ongelmia, jotka eivät ratkea hymyllä ja kivalla emojilla.

Rehellinen puhe ei tarkoita vihaa. Se tarkoittaa sitä, että uskaltaa sanoa: “tämä on pielessä.”
Mutta nykyään jos sanot niin, joku huutaa heti: “negatiivinen ihminen”! Ihan kuin ainoa hyväksyttävä asenne olisi teennäinen positiivisuus. Sellainen, jossa maailma palaa ympärillä mutta sinä hymyilet ja postaat “tsemppiä kaikille".

Kun rehellisyys tukahdutetaan, tilalle tulee valheellinen hiljaisuus. Ja siinä hiljaisuudessa mätä leviää, korruptio, tekopyhyys, huono johtaminen, typerät päätökset.
Silloin ei kukaan enää uskalla sanoa, että keisarilla ei ole vaatteita.

Ehkä olisi aika lopettaa pelko. Ehkä olisi aika puhua taas suoraan, ilman filtteriä ja ilman sitä ikuista “entä jos joku loukkaantuu” varmistusta. Koska jos kaikki vain myhäilevät ja nyökyttelevät, mikään ei muutu.

Rehellinen puhe ei ole rikos. Se on ainoa tapa pitää tämä maa järjissään. Ja jos se joskus vituttaa jotakuta , se on vain merkki siitä, että osuit oikeaan.

Muistakaa että, totuus ei ole aina kaunis, mutta se on aina tarpeellinen. Ja jos rehellisyys sattuu, ehkä se kipu on just se, mitä tämä maa tarvitsee herätäkseen.