Nimimerkin takaa - Rehellisen pelkurin tunnustuksia
Kirjoitan nimimerkin takaa, koska rehellisyys maksaa ja minä en halua maksaa sitä hintaa kasvotusten. Olen pelkuri, kyllä, mutta rehellinen pelkuri. Sellainen, joka ei jaksa selittää ilmeitään kahvipöydässä, mutta jaksaa kirjoittaa siitä, miksi yhteiskunta on kuin yksi iso liikenneympyrä. Kaikki pyörivät ympäriinsä, kukaan ei tiedä kuka menee ensin ja lopulta kaikkia vituttaa.
Tämän ei ole tarkoitus ei ole olla mikään pehmustettu mielipidekammio, mutta en täällä myöskään öyhötä turhasta. Usein vain alkaa vituttaa niin syvästi, että se vaatii oman alustansa. Ja tässä se nyt on.
Yhteiskunnassamme on vaan niin paljon asioita, jotka ottaa suuresti aivoon. Ei siksi, että olisin erityisen katkera tai elämää vihaava, vaan siksi, että typeryys on niin systemaattista, että siitä voisi tehdä Excelin. Ja minä vihaan Exceliä, koska se ei ymmärrä koskaan rivien välistä. Täällä puhutaan asioista, jotka ärsyttävät, suututtavat, ja saavat silmäkulman nykimään. Mutta ei huvin vuoksi, vaan siksi, että ne ansaitsevat tulla sanotuiksi.
En ole täällä tarjoamassa ratkaisua, enkä varsinkaan mukavaa loppusoittoa. Joskus teksti päättyy kuin katkennut ajatuksenjuoksu ja se on ihan fine. Jos sinäkin olet joskus huokaissut 'ei helvetti' tämän maailman äärellä, on tämä sinulle.
Anonyymius ei ole suojamuuri vaan megafoni. Se antaa minulle vapauden sanoa sen, mitä moni ajattelee mutta ei kehtaa sanoa ääneen. Ja jos joku suuttuu, on se hyvä. Silloin se tarkoittaa jotakin.
Kirjoitan fiiliksellä, en oppikirjalla. Sanajärjestys saattaa seikkailla ja pilkut elävät omaa elämäänsä, mutta ajatus pysyy kyydissä (yleensä).
Tämä ei ole kieliopin juhlasali, vaan paikka, jossa rehellisyys menee muodon edelle. Tämä ei ole blogi. Tämä on huokaus, joka muuttui sanoiksi.